Päivän piti olla ihan tavallinen tiistai, mutta heti aamusta se astuu sivuun tutulta reitiltään. Sateen takia lähden liikkeelle autolla enkä skuutilla. Huono valinta, sillä aamupäivisin kaupungin parkkipaikat on varattu. Kiertelen korttelia, jonka reunoja koristavat koppakuoriaisen näköiset mopoautot. Selvä merkki lähellä sijaitsevasta koulusta. Sakkopaikoillekin niitä riittää. Pappa varmaan betalar.
    Yksi rysäruutu on jäänyt tyhjäksi, ja siihen kiepautan mustan bemarini. Pappaa minulla ei ole, sillä omarkit syntyvät kaikista olemassaolevista omarkeista ja kiertotietä myös itsestään. Mutta en minäkään sakkoja halua maksaa, ja päätän ottaa riskin.
    Vilkaisen ympärilleni ja kadun toisella puolella olevan kerrostalon ikkunoihin. Hiljaista on. Kaikki ovat koulussa, töissä tai Netflixin katveessa nuokkumassa. Kukaan ei ole katsomassa tekemisiäni.
    Imaisen autosta kaiken tyhjän tilan. Se käy käden käänteessä, kirjaimellisesti. Täytyy vain tietää, miten tätä ihmisenkättä käännetään esineen päällä. Ja tietenkin, täytyy olla omarkin kyky tyhjätä materiaa. Kun asutin tämän hylätyn ihmiskehon, meni joitakin viikkoja, ennen kuin opin imaisemaan ilmat pihalle ihmisen hahmoa käyttäen.
    Useimmat ihmiset luulevat, että materia on tiivistä. Enempää väärässä ei voisi olla. Kaikki materia on enimmäkseen tyhjää tilaa. Jos ihminen osaisi lomittaa oman materiansa seinän materian kanssa, olisi täysin mahdollista kävellä seinien läpi. Ihmisen keho on tosin huonosti suunniteltu, turhan monimutkainen ja hauras. Pienimmästäkin vahingosta se alkaa vuotaa.
    Ilman tyhjää tilaa auto on nyrkin kokoinen tumma murikka, kiven kaltainen. Olisi kätevää sujauttaa murikka taskuun. Mutta se painaa auton verran, joten jätän sen keskelle sakkopaikkaa. Ei sitä kukaan muukaan pysty siirtämään. Eikä sakottamaan.
    Avaan sateenvarjon ja katson kelloa. 9.39. Minulla on kuusi minuuttia aikaa kahden minuutin matkaan. Ihmisille ajat ovat tärkeitä. Sen olen oppinut. Aina täytyy tietää, mikä aika on menossa. Minuutilleen. Kun otan ensimmäisen askeleen kohti tapaamista, jokin liikahdus tai väri vasemmalla kiinnittää huomioni, ja käännyn katsomaan.
    Läheisen puuaidan takana seisoo pieni lapsi. Punaisen pipon verhoama pää ylettyy juuri ja juuri aidan yläpuolelle. Vaalean aidan kapeista raoista pilkistää sinistä vaatetta ja punaista saapasta. Vihreän lapasen peukalo on lapsen suussa. Rävähtämätön katse on kiinni minussa kuin liiskaantunut sirobi madonreiän mutkassa. Sitten katse siirtyy murikkaan. Mieli tekisi sanoa BÖÖ, mutta niin ei pitäisi aikuisen ihmisen käyttäytyä. Katson vain takaisin ja mietin mahdollisuuksia.
    Ilmiselvästi lapsi näki tyhjäämisen. Arvioin, että tämä on niin nuori, ettei osaa juurikaan puhua. Jos arvioni on väärä ja lapsi pystyy kertomaan näkemänsä järkevästi jollekin aikuiselle, niin kokemukseni mukaan häntä ei oteta todesta. Jätän lapsen imemään lapastaan. Sateeseen.

Terapeutilla on tänään päällään punainen pusero ja harmaat housut. En ole koskaan nähnyt hänen päällään punaista. Onko se viesti? Vai vahinko? Yleensä hän käyttää vain mustanoloisia värejä, niin kuin minäkin. Luulen, että musta sopii imagooni ja sitä odotetaan minulta, koska olen graafikko. Värien merkitys vaatteissa on minulle arvoitus. Miksi ihmiset pukeutuvat erivärisiin vaatteisiin? Omarkeilla ei ole vaatteita, ja kaikki omarkit ovat samanvärisiä, vaaleansinisiä. Värisävy vaihtelee lämpötilan, ympäristön ja sen mukaan, kuinka paljon omarkeja on samassa tilassa. Lukumäärän pystyy näkemään värisävystä, mutta väreillä tai määrillä on meille hyvin vähän merkitystä.
    Terapeutti istuutuu vasta, kun minä vajoan liian matalaan ja mitoilleni pieneen nojatuoliin. Siinä on mukava istua, kun olen saanut oikaistua pitkät jalkani suoriksi. Terapeutti upottaa katseensa minuun. On aika alkaa.
    Kerron eilisestä päivästä, jolloin minun piti suunnitella eräälle kiinteistönvälitysfirmalle logo. Tavallisesti asiakas pyytää tai pomo määrää käyttämään tiettyjä värejä, mutta nyt minulle ei annettu muita ohjeita, kuin että värimaailman piti olla raikas ja tuottaa katsojalle mielihyvää. Olin eksyksissä. Omarkeilla ei ole tunteita, ei ainakaan siinä mielessä kuin ihmisillä. Miltä mielihyvä tuntuu? Minkä värinen se on? Olen yrittänyt opetella tunteita siitä asti, kun tajusin, kuinka suuri merkitys ihmisten maailmassa tunteilla on. Ne pyörittävät kaikkea täällä. Olen lukenut kirjoja ja katsonut elokuvia, tutkinut ihmisten käyttäytymistä ja ilmeitä eri tilanteissa. Tiedän, milloin pitää pelätä, milloin olla surullinen ja milloin tuntea iloa, mutta miltä nämä tunteet tuntuvat, sitä en tiedä. Terapiassa yritän kalastella näitä tietoja terapeutilta. Helppoa se ei ole. Terapeutti odottaa, että minä kertoisin tunteista hänelle.
    On toinenkin syy, miksi käyn terapiassa. Koska olen liian kaukana toisista omarkeista, minulta puuttuu meidän syvä, ravitseva yhteytemme. Ihmiskehossa sellaista ei ole. Täytyy käyttää sanoja yhteyden muodostamiseen, mutta sanat ovat kulmikkaita, eivätkä useimmat osaa käyttää niitä yhteyden pitämiseen. Puhutaan toisen ohi ja yli. Terapia muistuttaa eniten omarkien yhteyttä. Siinä pysytään asiassa.
    Eilen kuulin kahden työkaverin keskustelun. Toinen kertoi, että hänen puolisollaan oli suhde naapuriin. Mitä vastasi tähän toinen? ”Lähdetään vetään lärvit töiden jälkeen.” Terapeutti ei sanoisi näin. Hän tiukentaisi katseensa pihtejä, eikä siitä lähdettäisi mihinkään.
    En tiedä, miltä ihmisistä tuntuu terapiasession jälkeen, mutta minä tunnen olevani ravittu. Voisiko se olla eräänlaista mielihyvää? Tunteen itu? Siihen täytyy syventyä toiste. Paitsi. Session lopussa terapeutti heittää ilmaan ajatuksen, että meidän pitäisi pian laittaa terapialle päätepiste. Hän on jäämässä eläkkeelle kolmen kuukauden kuluttua. En ole tullut ajatelleeksi tällaista vaihtoehtoa.

On lakannut satamasta. Harpon mäen ylös autolleni ja arvioin samalla, voinko palauttaa siihen tyhjän tilan vai täytyykö odottaa yöhön asti. Kaksi ihmistä kulkee poispäin. Muita ei ole näkyvissä.
    Mutta näkyvissä ei ole myöskään murikkaa. Sakkopaikka on tyhjä. Kiertelen ruutua. Tämän ei pitäisi olla mahdollista, mutta ongelma täytyy ratkaista myöhemmin. On jo kiire töihin.
    Kuljen katua keskustan suuntaan, etsin vapaata skuuttia ja katselen autoja. Valkoinen on nyt autojen muotiväri, luin jostain. Niitä on pysäköidyistä enemmistö. Muutama mustakin näkyy. K-kaupan edessä oleva musta bemari kiinnittää huomioni. Siinä on samanlainen keltamusta tarra takaikkunassa kuin omassanikin. Edellisen omistajan jäljiltä. Baby on board. Rekkarikin on sama. Omani. Hölkkään kadun yli auton viereen. Avain toimii.
    Kierrän autoa ja kurkistan sisään. Kaikki näyttäisi olevan paikoillaan. Mutta miten auto on täällä, ja kuka on laittanut siihen tilan takaisin? Lähimmät omarkit ovat Etelä-Espanjassa. Täällä pohjoisessa olen vain minä.
    Miten väärässä voi omarki olla: ihmiskehon sisällä olevaan omarkiminääni suhahtaa auki yhden linjan yhteys. Se rätisee minussa kuin radio, jossa kanava ei ole kohdallaan. Yksi linja vastaa ihmisten puhetta, paitsi että vaihdamme ajatuksia ilman ääntä. Etsin katseellani, kuka saattoi yhdistää linjan. Kaupan oven vieressä kaksi naista keskustelee. Sinipukuinen, punapipoinen lapsi istuu rattaissa ja katsoo suoraan minuun.
<diop>
<diop. miten sait siirrettyä auton noin nuorella keholla?>
<päivitetyt ominaisuudet. olemme kehittyneet siitä, kun viimeksi olit kaikkien linjojen yhteydessä.>
<avaa täysi yhteys, niin päivitän itseni.>
<ei valtuuksia. sitä paitsi. maanpäällinen aikasi on loppumassa. seuraavan kierron aikana siirryt takaisin omarrakkiin.>
<tutkimukseni on vielä kesken.>
<se ei ole edennyt riittävästi. otit liian vanhan kehon. nyt kokeillaan aloittaa nuoremmasta ihmisestä. kuten näet.>
<haluan jatkaa täällä.>
<ei. asia on jo päätetty. sinulle on valittu uusi tehtävä. madonreiät ovat melkein tukossa. tarvitaan raivaajia puhdistamaan ne sirobien raadoista ja weqqien ulosteista. ennen kuin ne menevät kokonaan umpeen.>
    Ajattelen kaikkea sitä työtä, jota olen tehnyt oppiakseni tuntemaan ihmisen maailman. Kaikkea, mitä olen oppinut. Kohtaamiani ihmisiä ja kokemuksia. Ja mysteerit, maa on niitä täynnä. Ne odottavat minua. Nytkö, kesken kaiken, minun pitäisi palata yllätyksettömään omarrakkiin?
    Jokin vavahtaa syvällä minussa. Kuin iso eläin rimpuilisi vapaaksi. Tärähdyksestä lähtee liikkeelle hyöky, joka nousee ja edetessään täyttää jokaisen kolon minussa, kaiken tyhjän tilan. Omarkiminä räjähtää täyteen punaista ja kultaa. Kaikki linjat pamahtavat auki sellaisella voimalla, että äkkiä olen täydessä yhteydessä kaikkiin maassa oleviin omarkeihin.
    Sinipukuinen lapsi laittaa kädet korvilleen, mutta siitä ei ole apua. Linjat huutavat meidän sisällämme. Lapsi alkaa heiluttaa itseään rattaissa ja itkeä kovaan ääneen.
    Tsunami velloo tulikuumana minussa, ja tunnen, kuinka omarkiminä ja ihmiskeho alkavat sulautua yhteen, kunnes mitään rajoja niiden välillä ei enää ole.
    Tutkimukseni on noussut kokonaan uudelle tasolle, eikä minua enää voi lähettää takaisin. Ihmisillä on tälle oma sana: läpimurto. Mutta minulle se voisi olla…
    Olisiko se tunne?

Hannele Hakala

(Tämä tarina on julkaistu aiemmin Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopiston PDF-julkaisussa 2022 tai 2023. Sain 3. palkinnon heidän järjestämässään kilpailussa. Tekstien piti mahtua kolmeen liuskaan, mikä asetti haasteita juoninovellille, mutta sain kuin sainkin sen pienin nipistyksin mahtumaan vaaditun mitan sisään. 😀 )