El viento frío del norte araña los tobillos con las uñas de hielo. Las paredes de la parada no me pueden proteger; como un zorro está cazando el viento a los inseguros. Trato de esconderme dentro del abrigo, pero los escalofríos suben por las piernas y los brazos. Buscando el corazón.
Por fin llega el autobús, pero el frío no me abandona. El corazón se acurruca, un pajarito en su jaula. Por la ventana sucia veo la ciudad tan gris, cansada. La gente de invierno corre por las calles polvorientas. Los tacones duros golpean el asfalto como martillos. Es difícil no ponerme triste.
¡Ay, quisiera ser una vivalavirgen, sin responsabilidad, sin preocupaciones!
Parada por parada el autobús se llena de la gente joven. A la izquierda tres muchachos están hablando alemán. Puedo entender unas palabras sonrientes de su habla rápida. En la parte delantera dos jovencitas hablan inglés. De repente, la chica de pelo largo y moreno dice en español: ¡Oye! No oigo más palabras, pero su voz soleada salta por encima de los asientos y se para a mi lado como un perrito mirándome con ojos de chocolate y agitando la cola para que yo lo acaricie. Pero tengo manos cubiertas por las manoplas.
El hombre detrás de mí empieza a hablar inglés. Viene de India. Sus palabras redondas y suaves ruedan entre los asientos.
–¿De dónde eres? –le pregunta al hombre al lado.
–De Ghana.
–Ghana es un país muy bueno. No hay problemas graves en Ghana.
Hablan de sus estudios, la vitamina D que deberían tomar durante el invierno finlandés, sus sueños y las posibilidades que la vida ofrece.
–Moringa es una planta increíble –dice el hombre de India.
¿Moringa? Justo ayer conversamos sobre este árbol maravilloso en clase de español. Una compañera de estudios me dio una bolsa de té que llevaba moringa y otras hierbas exóticas. Lo bebí después de clase y todavía por la mañana mi casa ha olido algo misterioso y soleado.
Me quito las manoplas y me doy cuenta de que he cambiado la lengua. Ya no el runrún en finés sino que los pensamientos ondulan en español. Mi lengua para meditar. Miro por la ventana este barrio desconocido. Como si estuviera en el extranjero. Una turista en las vacaciones. Soltada de la vida cotidiana. Libre.
En la última parada salgo del autobús. En seguida el viento intenta ponerme la zancadilla, pero le digo: No me toques. En el mundo de las verdades absolutas sí hay espacio para una hija del subjuntivo, la incertidumbre, las preguntas que tienen varias respuestas correctas o no tienen ninguna, todavía.
El corazón me coge de la mano: Venga, vamos. ¡Sígame!

Hannele Hakala

Con este cuento gané el premio en el Concurso de Redacción de Asociación de Profesores de Español de Finlandia en el año 2018.

Tällä pikku tarinalla voitin palkinnon Suomen espanjanopettajat ry:n järjestämässä kirjoituskilpailussa 2018. Tekstiä on ollut yllättävän vaikea kääntää suomeksi, mutta tein siitä karvalakkikäännöksen, joka on tässä perässä. Kun olin kirjoittaessa ajatellut asiat espanjaksi, en näköjään onnistunut löytämään sopivia ilmaisuja rakkaalla äidinkielelläni. Huolestuttavaa? 😉 (Mikä on esimerkiksi vivalavirgen suomeksi? En keksinyt muuta kuin humppalulla. 😀 ) Teksti perustuu tositapahtumiin, kaunokirjallisin vapauksin; kirjoitettu maaliskuussa, kun Turussa oli hyytävän kylmää.
Tekstin taustoja valotin Sanoja, sanoja -blogissa.

Elämän pieniä yllätyksiä

Kylmä pohjoistuuli raapii nilkkoja jääkynsillään. Pysäkin seinät eivät minua suojaa; kuin kettu tuuli metsästää epävarmoja. Yritän piiloutua takin sisään, mutta vilunväreet nousevat jalkoja ja käsivarsia pitkin. Etsien sydäntä.
Vihdoin linja-auto tulee, mutta kylmä ei minua hylkää. Sydän käpertyy, pikkulintu häkissään. Likaisen ikkunan läpi katson kaupunkia, niin harmaata, väsynyttä. Talvi-ihmiset juoksevat pölyisiä katuja pitkin. Kovat korot hakkaavat asfalttia kuin vasarat. On vaikeaa olla muuta kuin surullinen.
Ai, haluaisin olla humppalulla, ei vastuuta, huolia vailla!
Pysäkki pysäkiltä linja-auto täyttyy nuorista. Vasemmalla kolme poikaa puhuvat saksaa. Ymmärrän muutaman nauravan sanan heidän nopeasta puheestaan. Etuosassa kaksi tyttöä puhuu englantia. Äkkiä tyttö, jolla on pitkä ruskea tukka, sanoo espanjaksi: Oye! En erota muita sanoja, mutta hänen aurinkoinen äänensä hyppää istuinten yli ja pysähtyy viereeni kuin pikkuinen koira katsoen minua suklaasilmillään ja häntää heiluttaen, toivoen että sitä silittäisin. Mutta minulla on lapaset käsissä.
Mies takanani alkaa puhua englantia. Hän tulee Intiasta. Hänen pyöreät, lempeät sanansa pyörivät istuinten välissä.
– Mistä olet kotoisin? hän kysyy vierustoveriltaan.
– Ghanasta.
– Ghana on hyvä maa. Siellä ei ole vakavia ongelmia.
He puhuvat opinnoistaan, D-vitamiinista, jota pitäisi syödä suomalaisen talven aikana, unelmistaan ja mahdollisuuksista, joita elämä tarjoaa.
– Moringa on uskomaton kasvi, sanoo mies Intiasta.
Moringa? Juuri eilen keskustelimme tästä ihmeellisestä puusta espanjantunnilla. Yksi opiskelutovereista antoi minulle teepussin, joka sisälsi moringaa ja muita eksoottisia yrttejä. Join sitä tunnin jälkeen ja yhä tänä aamuna kotini tuoksui mystiseltä ja aurinkoiselta.
Riisun lapaset ja huomaan, että olen vaihtanut kieltä. Ei enää suomenkielistä hurinaa vaan ajatukset aaltoilevat espanjaksi. Minun meditaatiokieleni. Katson ikkunan läpi tätä tuntematonta kaupunginosaa. Kuin olisin ulkomailla. Turisti lomailemassa. Irti tavallisesta elämästä. Vapaa.
Viimeisellä pysäkillä nousen linja-autosta. Välittömästi tuuli yrittää kampittaa minua, mutta sanon sille: Älä koske minuun! Kyllä absoluuttisten totuuksien maailmassakin on tilaa yhdelle subjunktiivin tyttärelle, epävarmuudelle, kysymyksille, joihin on monta vastausta, tai ei ole mitään vastausta, vielä.
Sydän tarttuu minua kädestä: Tule, mennään! Seuraa minua! 🙂