Hän herää heinäkuisen yön pimeimpään hetkeen. Talo hänen ympärillään nuokkuu äänettömänä, eikä ulkoa kuulu aamuvirkkujen lintujen lasinkirkkaita ääniä, ei tuulen kuiskuttelua mäntyjen neulasissa, eikä sade kirjoita runoja ikkunalaudan pölyiseen peltiin.
—- Hiljaisuusko hänet herätti? Tuikkasiko joku hänen alati sirisevään vasempaan korvaansa niin syvän hiljaisuuden, että hän heräsi?
—- Juuri kun hän pöyhii tyynystä viileämmän kulman, valkoinen valo sävähtää huoneeseen ja valaisee hetkeksi kaiken. Ajoiko auto pihaan? Mutta hän ei kuule moottorin hurinaa, ei oven läimäytystä eikä yössä eksyneinä kuljeskelevia sanoja. Hiljaisuus painautuu tärykalvoja vasten kuin pimeä aine, joka täyttää kaikki välit, tyhjyyden.
—- Tuliko valo pihalampusta, siitä joka on ollut sammuksissa edellistalvesta asti? Syttyikö se äsken ja sammui heti uudestaan? Mutta ei sen valo ylety hänen makuuhuoneeseensa, ei edes keittiöön. Pihlajat ovat sulkeneet sen rehevään halaukseen.
—- Hän odottaa hetken, toisenkin. Valo pysyy poissa. Väsymys painaa hänen luomensa kiinni, mutta uni ei tule. Se kiertää sänkyä, hipaisee tyynyä ja menee toiseen huoneeseen. Pitäisikö hänen hakea se sieltä?
—- Luomien läpi hän näkee valon tuikahduksia, himmeitä, punertavia. Hän on melko varma, että ne ovat mielikuvitusta tai synapsien säpsähdyksiä väsyneissä aivoissa. Kaikuja edellisestä päivästä. On kuitenkin pakko avata silmät ja varmistaa.
—- Makuuhuoneessa ei ole niin pimeää kuin talviöinä. Ennen kuin hän sulkee silmät uudestaan, hän miettii tekstiä, jota oli kirjoittanut illalla. Päähenkilön heräämistä tietoisuuteen, miten sen kuvaisi, kun äkkiä tajuaa, mikä on ja mikä ei ole.
—- Silloin valo välähtää uudestaan. Se on valkoinen ja totta, vaikka häviääkin heti. Kuin valonheittimestä olisi väläytetty. Valaisiko joku pihalla liikkuja ikkunoita isolla, tehokkaalla taskulampulla? Hän kuulostelee kuulematta mitään. Sitten uusi valonleimahdus. Valkoinen valo yön syvässä hiljaisuudessa.
—- Hän nousee sängystä, menee ikkunan luo ja kurkistaa verhon raosta. Pihalamput jäävät talon kulman taakse. Hän ei näe edes sitä sammunutta metsän reunassa, pihlajien syleilyssä. Valaisin ulkoseinässä sirottaa pehmeää valoaan tyhjälle, hiljaiselle pihalle. Kettuakaan ei näy läpikulkumatkalla. Ilman auringonvaloa samettiruusut hehkuvat himmeää, unista oranssia parvekelaatikossa.
—- Hän menee olohuoneeseen ja raottaa sälekaihdinta. Lähin pihalamppu tolpan päässä on pimeänä, on ollut jo yli vuoden. Sen takana toinen lamppu vilkuttaa valkoista valoa kiihtyneenä, niin kuin sillä olisi tärkeää asiaa. Kuin se haluaisi tulla kuulluksi.
—- Mutta hän ymmärtää vain sanoja, niitäkin valikoivasti ja omilla väreillä maustaen. Valkoisen valon puhdasta kieltä hän ei osaa tulkita.
—- Mitä yö haluaa kertoa? Ja miksi hänelle?