Tämä tarina julkaistiin Auran Nuuskut ry:n Räpylätassu-jäsenlehdessä 3/2003. Itse tapahtuma oli kuitenkin tapahtunut jo aiemmin, luultavimmin 1990-luvulla, aikana jolloin kännykät olivat halon kokoisia eikä niitä kannettu mukana koiralenkeillä. Tuolloin 2003 olin Räpylätassun taittajana, ja toisinaan sattui niin, ettei materiaalia ollut tarpeeksi tai sitä oli liikaa. Painoteknisistä syistä sivujen määrän täytyi olla neljällä jaollinen, kannet mukaan lukien. Jos näin ei ollut, silloin taittajan piti rykäistä jotain palstantäytettä, ja niinpä tämä koiramainen juttu pääsi lehden sivuille. Tarinan tiukka rytmi johtuu juuri tästä: tilaa oli vain kaksi A4:n puolikasta, siihen saumaan piti juttu tunkea. Tarina herätti ilmestyessään hilpeyttä noutajakoirien omistajien keskuudessa. 😀
Molemmat koirat – Riitu ja Venla – ovat tassutelleet jo vuosia autuaammilla metsästysmailla, mutta kuten koirien omistajat tietävät, tassunjäljet sydämen sisäpinnoilla eivät koskaan haalistu.

Koirien kanssa sattuu ja tapahtuu, tylsää ei ole koskaan

HIENO HÄSLINKI

Aivan tavallinen iltapäivä. Kesänoloista alkusyksyä. Aurinko räkittää, nurmi viheriöi, taivas sininen ja korkealla. Elämä tuntuu niin varmalta ja luotettavalta. Tulen koirien kanssa metsälenkiltä, ja poikkeamme tenniskenttien taakse. Aina sieltä vähintään yksi pallo löytyy. Pitkän nurmen seasta, pensaiden alta, kivenlohkareiden takaa. Kentiltä ulos lyötyjä – tahallaan tai tahattomasti. Vapaata riistaa Luolavuoren koirille.
    Venla levittäytyy salaattipöydän ääreen ja alkaa ryystää mehukasta ruohoa. Riitu kulkee kuononsa perässä, kirsu skannaa nurmea kuin paraskin pallotutka ja johdattaa koiraa ylemmäs louhikkoista rinnettä. Satoja kertoja, monen vuoden ajan tämä sama näytelmä: nähty ja tehty. Katselen kengänkärkiä, männynlatvoja, selaan ajatuksia, sepitän lauseenpätkiä. Katse pyyhkii koirien yli juuri silloin.
    Näen, kuinka Riitu Ripakintun taaksepäin sojottavat laihat, pikimustat takajalat solahtavat pois näkyvistä. Lähden nousemaan rinnettä naureskellen, että ”kuinkas sulle nyt kävikään” ja ”hupsu koira”.
    Koira jököttää maan alle viettävässä onkalossa! Suussa keltainen pallo, jonka se bongasi onkalon kätköistä.
    ”Tules sitten ulos!” komennan. Riitun yritys liukasta kiveä ylöspäin jää kesken. Ryömin kontalleni ja nappaan kaulapannasta kiinni. Vedän. Ihan turhaan. Koiran selkä ottaa onkalon aukossa olevaan kiveen kiinni. Ei mahdu labradorin komea rintakehä tästä reiästä ulos! Mutta miten ihmeessä se mahtui sisään? Yritän painaa koiraa kumaraan ja vetää. Turhaakin turhempi yritys.
    Nyt nousee jo hätä kurkkuun, ja kauhukuvat salpaavat hengityksen. Juoksen Venlan kanssa puiston läpi. Venla ei tietenkään halua jättää Riitua ja vänkää vastaan. Vanha seuraa-komento kaivetaan muistin hämärästä esiin, ja lupaus korpusta auttaa avaamaan nelivedon jarrulukitusta sen verran, että saan jallitettua koiran kotiin. Se kulkee uuksi vääntyneenä, katse tiukasti taaksejäävässä rinteessä.
    Hätäinen puhelinsoitto veljelle töihin:
    ”Tarttis tulla ja vähän äkkiä!”
    Koko matkan töistä paikan päälle veli miettii, kuinka avuton se systeri oikeastaan on, kun ei saa koiran JALKAA kivenkolosta! Karmea totuus paljastuu, kun hän solmio heiluen ja puvuntakki kuin Teräsmiehen viitta lepattaen harppoo paikalle.
    Alkaa armoton koiran jallitus. Onkalon kattoon saadaan pieni aukko, josta työnnetyllä kepillä toinen työntää koiraa, samaan aikaan kun toinen yrittää vetää kaulapannasta. Koira önisee tyyliin: ”En minä mahdu siitä, uskokaa jo (idiootit)!” Hiki irtoaa. Veli riisuu puvuntakin. Tilanteessa on tragikoomisia piirteitä, vai hysteriako hihityttää?
    Pidetään tuumaustauko. Jos saisi vedettyä pois sen sileän kiven, jota pitkin Riitu valahti onkaloon, aukko olisi riittävän suuri. Ongelmana vain, että yksi valtavista kattolohkareista nojaa yhdellä kärjellään juuri siihen kiveen. Jos kivi jollain konstilla saataisiinkin pois, kattolohkareet romahtaisivat koiran päälle. Päätetään purkaa kattoa ja nostaa koira sitä kautta ulos. Se jää päätökseksi: lohkareet ovat sitä suuruusluokkaa, ettei niitä mihinkään edes liikauteta, saati pureta.
    Kauhu hiipii uudestaan rinnan alle. Entä jos koiraa ei ikinä saada pois onkalosta? Nyt alkaa jo itku nousta kurkkuun. Pakko soittaa palokunta paikalle!
    Hätänumerossa naisääni kyselee osoitetta, lupaa auton viidessätoista minuutissa. Pyytää, että seison talon kohdalla odottamassa. Seison. Hiukan hävettää. On helpottunut olo, että hätäni otetaan todesta. Tunteet lyövät laidasta laitaan, kun valtava paloauto rullaa kohdalle. Kömmin sisään, eikä kukaan naapureista edes näe. Palomiehiä on kuusi Komeita. Istun heidän joukossaan kuin paraskin palomies.
    Perillä alkaa taas koiran jallitus.
    ”Jos se siitä meni sisään, niin kyllä sen pitäisi päästä samasta aukosta ulos.”
    Palomiehet yrittävät samat temput kuin veli ja minä aikaisemmin. Riitu önisee turhautuneena. Paikalle tupsahtaa tuttu uroslabradori isäntänsä kanssa. Yritämme käyttää poikakaveria houkuttimena, Riitu önisee kitkerän vastauksen. Keskustelemme palomiesten kanssa onkalon rakenteesta, kuinka kattolohkare nojaa sisäänkäyntikiveen. Palomiehet pörräävät onkalon ympärillä, tutkivat sitä. Tuntuu, ettei mitään tapahdu. Koko ajan pelkään, että he saavat palohälytyksen, joka ajaa prioriteettijärjestyksessä onkaloon pudonneen koiran ohi.
    Sitten kaikki tapahtuu niin nopeasti, etten itse oikein tajuakaan. Miesten yhteistoiminta on uskomattoman saumatonta. He kampeavat kattolohkareen rautakangella sen verran irti sileästä kivestä, että yksi miehistä saa nykäistyä sileän kiven pois tieltä ja samassa vilauksessa toinen kiskaisee koiran vauhdilla ulos. Kaikki on ohi hetkessä. Palomiehet salpaavat onkalon isolla lohkareella. Riitu kulkee iloisen lunkina toisen luota toisen luo, häntä vispaa, pallo tiukasti kitapihdeissä. Tunnustelen sen kupeita ja selkää, etsin haavoja, ruhjeita. Ei mitään, kaikki kunnossa. Helpottuneita hymyjä. Kiitoksia kiitosten päälle. Veljellä jo kiire töihin (onpahan taas uusi koirajuttu työtovereille kerrottavana). Palomiehet porhaltavat tiehensä.
    Kuljemme Riitun kanssa puiston halki kotiin.
    ”Tämän piti olla ihan tavallinen kävelylenkki”, jupisen sille. Se katsoo minuun, niin kuin sillä on tapana, viisaana ja koiramaisena: ”Yup, hieno häslinki, eikö?”
 

Labradorinnoutaja Riitu ja tennispallo