Pääsiäislauantaina citykanin retki suuntautui Mynämäen Korvensuuhun, Savikulmalle, josta lähdimme patikoimaan Korvensuun padon yli sen takaiseen metsään. Oppaana meillä oli retkimestari Antti.

Ensin kuljimme hiukan teitä pitkin ja sitten puikahdimme salaisesta ”portista” metsään polulle, jonka tuntevat vain peurat ja savikulmalaiset. 😉

Metsän pohja oli täysin vihreiden sammaleiden peitossa, joten käveleminen tällä pehmeällä pinnalla tuntui tosi hyvältä, ihan erilaiselta kuin asfalttia pitkin. Sammal peitti kaikki kivet myös, ja metsä kumpuili vihreinä aaltoina ympärillämme. Olimme ilmeisesti lintujen päiväunien aikaan liikkeellä, sillä metsä henkäili ympärillämme hiljaisuutta ja rauhaa. Emme kuulleet edes peuran jalkojen töminää. Vain kanahaukan ääntely kaikui ylhäällä puiden yläpuolella, ja siellä liitelikin majesteetillisen rauhallisesti kolme kanahaukkaa.

Jotta olisin saanut vangittua kameralla edes pienen osan metsän vihreydestä, käytin Pop Color ja Toy -efektejä, mutta nekään eivät pystyneet tallentamaan vihreyttä, kuten sen metsässä näimme.

Zen-aukioilla metsän mystisyys ja hiljaisuus tiivistyi, ja niissä varmaan ei olisi ollenkaan vaikeaa sujahtaa metsänpeittoon, tuohon metsänhaltijoiden ja maahisten maailmaan.

Retken aikana opin myös erinäisiä asioita, joita retkimestari meille kertoili. Nyt tiedän, että tuttu harmaa jäkälä, jota näkee paljon puiden oksilla ja kivien pinnoilla, on nimeltään sormipaisukarve. Opin myös tunnistamaan lupon ja naavan eron (luppo on se, joka ei veny). Samoin yllätyksenä tällaiselle citykanille tuli sekin, että hirven ja peuran papanat ovat sellaisia pieniä jäniksen papanan näköisiä. Olin aina luullut, että niiden jätökset olisivat vähintäänkin samanlaisia torttuja kuin noutajakoirien. 😀 Pakurikääpä ja sen tervehdyttävät ominaisuudet tulivat retkellä myös tutuiksi. Ja senkin tiedän nyt, että jos kolme metsuria kulkee yhden kesän ajan samaa polkua joka päivä, niin tuo polku on nähtävissä vielä 30 vuoden kuluttua. Ja paljon muita mielenkiintoisia asioita sain tietää, sellaisia joita voi kuulla vain metsässä, luontopolulla. 🙂

Peuran polun reitti oli kuulemma kolme kilometriä, mutta se ei tuntunut ollenkaan niin pitkältä, koska metsässähän aika tihenee ja hidastuu ja hyvässä seurassa aika katoaa kokonaan. 😀

Peurojen polkua pitkin saattaa päästä metsänpeittoon, metsänhaltijoiden ja maahisten maailmaan.