Kuolevan tulppaanin valo

Kuolevan tulppaanin sisällä palaa valo.

Joskus tulppaani ei pysty juomaan vettä, vaikka sen varren pään olisi leikannut vinoon. Tulppaani alkaa vain kuivua pystyyn, terälehdet pysyvät supussa, niiden heleä punainen väri muuttuu tummemmaksi. Terälehtiin ilmestyy ohuita ryppyjä, niin kuin vanhenevaan ihoon. Siinä on jotain surullista, että kaikesta tarjolla olevasta vedestä huolimatta tulppaani kuolee janoon ennen aikojaan.

Ja koko ajan kuolevan tulppaanin sisällä palaa valo, niin kuin siellä olisi elävä sielu, eikä tuota sisäistä kauneutta näe paljaalla silmällä, vain kameran makrolinssi pystyy sen paljastamaan.

(Valokuva on otettu 18.2.2020 iPhone 6:lla, jonka kameran linssiin kiinnitin “nipsulla” pienen makrolinssin. Mitään puhelimen kuvafilttereitä en käyttänyt, en myöskään säätänyt värejä myöhemmin enkä tehnyt muitakaan kuvankäsittelyjä, lukuun ottamatta tekstiä, kuvan pienentämistä ja uudelleentallentamista.)

Ensimmäinen

Elämä vielä hiukan sumussa

Yksinäinen, ainoa kukka koko puistossa oli pääsiäissunnuntaina tämä leskenlehti. Miksi kukan nimi on leskenlehti? Siksikö että se kukkii ensimmäisenä, yksin, kun muut kukat ovat vielä tulollaan? Mikä merkitys on sillä, että sen väri on hehkuvan keltainen kaiken ruskean ja kuolleen keskellä? Että se nousee esiin kuolleen näköisestä maasta? Lisää selityksiä leskenlehden etymologialle löytyy kirjasto.fi:stä.

Mielenkiintoista tietenkin on, että muissa kielissä tälle kasville on annettu ihan toisenlaisia kutsumanimiä. Espanjankielisissä maissa se tunnetaan mm. nimillä uña de asno (“aasinkynsi”) tai uña de caballo (“hevosenkynsi”). Ei tule ihan heti mieleen, miksi näin, mutta samaan suuntaan viittaavat englannin- ja ruotsinkieliset lempinimet: coltsfoot (“varsanjalka”) ja hästhovsört (“hevosenkavioyrtti”). Suomen kielessä on siis näistä muista kielistä selvästi poikkeava nimitys tälle varhaiskevään keltaiselle väripilkulle.

(Valokuva on otettu pääsiäissunnuntaina 27.3.2016. Tarkkuusalue ei ihan osunut kukkaan itseensä, vaan kuolleisiin lehtiin sen ympärillä, mikä oikeastaan sisältää sopivaa symboliikkaa: tällä hetkellä luonnossa elämä näyttää olevan vielä hyvin heiveröistä, kuin sumussa, “blurred” ja kuolema yhä jonkin verran voitolla.)

Heijastus

Heijastus

Heijastamme itseämme toisiin ihmisiin, omaan menneisyyteemme, tietoomme ja muuhun maailmaan. Vaikka kuvamme voi olla keskeltä tarkka, reunoilta se aina sulautuu ympäröivään maailmaan. On mahdotonta sanoa, missä oma maailmamme – omakuvamme – loppuu ja missä alkaa jokin toinen maailma. Onko rajoilla väliä? Mihin niitä tarvitaan?

Heijastukset ovat kuin rinnakkaistodellisuuksia: melkein samanlaisia, melkein erilaisia. Läsnä kaiken aikaa, kaikkialla. Me hengitämme rinnakkaistodellisuuksia ja ne hengittävät meitä. Sisään, ulos, sisään.

(Valokuva on otettu keittiössäni suhmuraisena helmikuun päivänä, jolloin valo oli harmaata, häipyvää. Valkoisessa muovimukissa on vettä ja punajuurilientä. Puiden heijastus tulee ikkunan läpi pihamännyistä.)

Särkyneet

Särkyneet

Kuplien on tarkoituskin särkyä. Eikä kaikkien unelmien tarvitse toteutua. Osa unelmista on vain unelmointia varten. Ne popsahtavat rikki pienimmästäkin kosketuksesta ja antavat tilaa vahvemmille unelmille, niille joilla on voimaa ja tahtoa kasvattaa siivet. Kun heikko unelma räsähtää mureniksi, se ei mene hukkaan. Sen muruset lennähtävät tuuleen ja päätyvät toteuttamaan muita unelmia.

Eikä mennyttä kesää kannata itkeä. Uusi on jo tulollaan. Siemenissä. Unelmissa. Murusissa. Aina.

(Valokuva on otettu parvekkeellani tammikuun kovilla pakkasilla. Kuvassa on jäätynyt, rikkinäinen saippuakupla ja pelargonian kukka, joka selvisi joulusta, muttei mahtanut mitään yli 20 asteen pakkasille. Valonlähteenä tuona pimeänä aamuna oli vain LED-taskulampun kylmänkirkas valo. Eikä kuvaa sitten tarvinnut käsitellä mitenkään. Siihen on vangittu hetki, joka särkyi kuvanottamiseen, niin kuin hetkillä on tapana särkyä.)