Aikaisemmat kuukaudet

Helmikuun kuva: Heijastus

Heijastus

Heijastus

Heijastamme itseämme toisiin ihmisiin, omaan menneisyyteemme, tietoomme ja muuhun maailmaan. Vaikka kuvamme voi olla keskeltä tarkka, reunoilta se aina sulautuu ympäröivään maailmaan. On mahdotonta sanoa, missä oma maailmamme – omakuvamme – loppuu ja missä alkaa jokin toinen maailma. Onko rajoilla väliä? Mihin niitä tarvitaan?

Heijastukset ovat kuin rinnakkaistodellisuuksia: melkein samanlaisia, melkein erilaisia. Läsnä kaiken aikaa, kaikkialla. Me hengitämme rinnakkaistodellisuuksia ja ne hengittävät meitä. Sisään, ulos, sisään.

(Valokuva on otettu keittiössäni suhmuraisena helmikuun päivänä, jolloin valo oli harmaata, häipyvää. Valkoisessa muovimukissa on vettä ja punajuurilientä. Puiden heijastus tulee ikkunan läpi pihamännyistä.)

Tammikuun kuva: Särkyneet

Särkynyt kupla

Särkyneet

Kuplien on tarkoituskin särkyä. Eikä kaikkien unelmien tarvitse toteutua. Osa unelmista on vain unelmointia varten. Ne popsahtavat rikki pienimmästäkin kosketuksesta ja antavat tilaa vahvemmille unelmille, niille joilla on voimaa ja tahtoa kasvattaa siivet. Kun heikko unelma räsähtää mureniksi, se ei mene hukkaan. Sen muruset lennähtävät tuuleen ja päätyvät toteuttamaan muita unelmia.

Eikä mennyttä kesää kannata itkeä. Uusi on jo tulollaan. Siemenissä. Unelmissa. Murusissa. Aina.

(Valokuva on otettu parvekkeellani tammikuun kovilla pakkasilla. Kuvassa on jäätynyt, rikkinäinen saippuakupla ja pelargonian kukka, joka selvisi joulusta, muttei mahtanut mitään yli 20 asteen pakkasille. Valonlähteenä tuona pimeänä aamuna oli vain LED-taskulampun kylmänkirkas valo. Eikä kuvaa sitten tarvinnut käsitellä mitenkään. Siihen on vangittu hetki, joka särkyi kuvanottamiseen, niin kuin hetkillä on tapana särkyä.)