Silmäilin lauantaina aikani kuluksi Charles Petzoldin teosta Code: The Hidden Language of Computer Hardware and Software, jota suositeltiin eräässä Facebook-ryhmässä. Kirja on vuodelta 2000, ja kirjan alkupuolella oleva esimerkki sai minut pohtimaan tekniikan valtaisaa kehitystä. Esimerkin kaksi 10-vuotiasta poikaa, jotka asuvat vastapäisissä taloissa, yrittävät ratkaista, miten viestittää, kun vanhemmat ovat komentaneet heidät nukkumaan ja valot on ollut pakko sammuttaa. ”Do you have a telephone in your room at the age of 10?” kysyy Petzold. Ja samaan hengenvetoon hän toteaa, että jos perheen tietokone on kytketty puhelinlinjaan, sitä voisi käyttää, mutta onko se huoneessasi? 😀 Aivan. Tuohon aikaan, vuonna 2000, ihmisillä oli jo matkapuhelimia, mutta lapsilla tuskin. WhatsAppia, Snapchatia, Messengeriä ja mitä-niitä-onkaan ei ollut vielä keksitty. Ja niissä perheissä, joissa oli tietokone, se oli yhteisessä käytössä, yhteisissä tiloissa.
Tekniikan kehitys on niin huimaa, että jos juuri nyt kehittelee mielessään jotain innovaatiota, niin joku on jo luultavasti sen toteuttanut. Samoin monet asiat, joista vuonna 2000 osasimme unelmoida vain me scifin harrastajat, ovat nyt useimmille jo arkipäivää. Pari viikkoa sitten espanjantunnilla keskustelimme artikkelista, joka käsitteli espanjalaisia kaupan toimintaan liittyviä keksintöjä. Esimerkiksi sellaista, jossa ostoskoreihin ja -kärryihin kiinnitetään sensori, joka lähettää Bluetooth-yhteyden kautta kaupan järjestelmään informaatiota siitä, mitä reittejä asiakkaat kulkevat, missä kohdissa kauppaa viipyvät, minne eivät ikinä mene. Olemassa on myös teknologia, jossa ostoskorit ja -kärryt rekisteröivät, mitä tavaroita asiakkaat ovat keränneet niihin, ja kun asiakas saapuu riittävän lähelle jotain kaupan mainostauluista, tähän räpsähtää juuri tälle asiakkaalle suunnatut tuotteet ja tarjoukset. Jos kärryssäsi on esimerkiksi kananmunia ja maitoa, mainostaulu voi ehdottaa vehnäjauhojen ja voin ostamista, koska näistähän syntyy jo lettutaikina. 😀 Nenäliinojen ostajalle voidaan tarjota mustaherukkamehua ja appelsiineja.
Monelle meistä ovat jo arkipäivää kauppaketjujen sovellukset puhelimessa. Sovelluksesta näemme kaupan yleistarjoukset sekä meille suunnatut henkilökohtaiset tarjoukset. No, ainakaan K-kaupan algoritmi henkilökohtaisten tarjousteni kohdalla ei ole niitä tarkimpia 😉 mutta kuinka moni tietää, että Suomessakin isojen markettien ostoskärryissä on jo sensoreita, jotka rekisteröivät asiakkaan reitin. Omassa lähimarketissanikin jopa. Ja jos puhelimen WiFi on päällä, kaupan sensorit havaitsevat sen, antavat asiakkaalle vaikkapa tunnuksen T8463 ja seuraavat tämän tunnuksen touhuja kaupassa. 😉 Kauppiaat voivat nykyään seurata myös, mistä ovesta asiakkaat minäkin aikana tulevat, ja miettiä, miksi ihmiset tulevat lounasaikaan aina sivuovesta. Kauppojen saama data meistä on varmaankin äärettömän mielenkiintoista näissäkin tapauksissa, joissa itse asiakas jää järjestelmälle tuntemattomaksi, vain hänen kauppakäyttäytymisensä tallentuu järjestelmään. (Oi, jospa pääsisin analysoimaan tuota dataa!)
Itse toivoisin isojen markettien sovellukseen ominaisuuden, jossa kaupan järjestelmä nappaa laatimani ostoslistan ja tekee minulle sen jälkeen kolme reittivalintaa: nopean, laajennetun ja maisemareitin. Näistä voisin valita sen, mihin minulla olisi aikaa, ja löytäisin kaikki haluamani tuotteet reitin varrelta tarvitsematta hakea niitä sen kummemmin. Ooops, joku jossakin on jo varmaan keksinyt tämänkin tekniikan, ja ehkä se on jossain jopa käytössä.
Hiihtoloman jälkeiselle viikolle meillä on luettavana espanjantunnin keskustelua varten José Luis Martínin teksti Un día de febrero. Tekstissä Martín kertoo lapsuutensa päivästä 23.2.1981. Päivä alkoi ihan tavallisena, mutta illalla televisiossa näytettiin, kuinka everstiluutnantti Antonio Tejeron johtamat Guardia Civilin poliisit ryntäsivät parlamentin alahuoneeseen. Kaappaus kuivui kokoon jo yöllä, mutta jäin miettimään tekstin luettuani, onko omassa muistissani jotain päivää lapsuudesta, joka olisi ollut jollain tavalla mullistava. Tietenkin se tällaiselle scifi-ihmiselle on 21.7.1969. “Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle.” Koko perhe istui television ääressä tuona heinäkuisena päivänä ja seurasi Kuun valloitusta. Kun kaikki onnistui ja kuulimme kuuluisat sanat, alkoi kotikatsomossa isän johdolla hurja spekulointi, kuinka pian Kuussa olisi kaupunki pystyssä ja millaista olisi elää Kuussa. Vuosi 2000 tuntui tuolloin tosi kaukaiselta, olimme kaikki varmoja, ettei ihmistä pidättele nyt mikään ja että viimeistään silloin Kuussa olisi asutusta. Toisin kävi. Edelleenkään emme pääse viettämään Kuuhun sapattivuotta; tässä suhteessa tekniikka ei kehittynyt haluamaamme suuntaan. Tai no, tekniikka meillä on kyllä valmiina ja aivan eri sfääreissä kuin ne rämpelöt aparaatit, joilla ihminen lennätti itsensä Kuuhun vuonna 1969. Mutta kun Kuu oli kerran valloitettu, se menetti mielenkiintonsa ja aina utelias ihminen alkoi tähytä kauemmas. Ei pelkästään galakseihin, vaan myös omalle pallolleen. Pariisin ilmastosopimuksen mukaan kaikkien autojen pitäisi kulkea ilman bensaa vuoteen 2050 mennessä. Tekniikalle tämä ei ole edes kunnollinen haaste, mutta taloudelliselle panostukselle kyllä.
Palataanpas tekstin alkuun. Miten pojat, joilla ei ollut kännykkää eikä tietokonetta (tabletista puhumattakaan!), ratkaisivat viestitysongelmansa vuonna 2000? Taskulampuilla ja Morsen aakkosilla, jotka ovat muuten käyttökelpoiset edelleen. 🙂
